Projektit ja tapahtumat VIEW julkaisusarja VIEW09 ja AV-arkki 20 vuotta Helsingin taidemessut 18.–19.10.2008 AV-arkki Habitare 09 -messuilla VIEW08 Kvartetti – Helsingin Taiteilijaseura 40 vuotta Median merkitsemät Forum Box form box 2007-2009 AV-arkki Hallelujah! - Queer Eurovision! ITU-projekti VIEW07 Festivaali View06 festivaali Projekteja vuonna 2006 Projekteja vuonna 2005 Arkistointiyhteistyöprojekti Helsingin taidemessut 18.–19.10.2008 suomeksi | in english | på svenska Yhteistyö Forum Boxin kanssa [ Takaisin ] Forum Boxin videohuoneessa esitetään yksittäisiä teoksia tai videokoosteita AV-arkin arkistoista. KUUKAUDEN KLASSIKKO 2010 -SARJA FORUM BOXISSA TAMMIKUU Anneli Nygren: Rendez-Vous With Destiny, 1989, 4’ HELMIKUU Liisa Karvonen & Ulla Väätäinen: Land´s End, 1991, 7´40” MAALISKUU Juha van Ingen: (Dis)Integrator, 1992, 3’55’’ HUHTIKUU Mika Taanila: Paul Newman, 1995, 3’20’’ TOUKOKUU Denise Ziegler: As Seen On Television, 1996, 3’ KESÄKUU Petra Lindholm: Wear the Bazooka, 2002, 8’30’’ HEINÄKUU Kari Yli-Annala: ’75 Mainstream Catastrophe, 2004, 2’40’’ ELOKUU Cecilia Stenbom: Daily Escapes I - III: The interpreter, The Comeback, The Wrongly Accused, 2005, 11’42’’ SYYSKUU Adel Abidin: Jihad, 2006, 3’30’’ LOKAKUU Elena Näsänen: Night, 2007, 6’57’’ As Seen On Television Appropriaation politiikkaa AV-arkin jäsentaiteilijoiden teoksista koottu kuukauden klassikko -sarja tarkastelee vuonna 2010 audiovisuaalista appropriaatiota eli jo olemassa olevan kuvamateriaalin ja/tai -aiheiden omaksi ottamista mediataiteilijoiden teoksissa. Kooste kokoaa yhteen valikoiman teoksia, joissa taiteilijat ottavat käyttöönsä elokuvien ja television tutuksi tekemää kuvamateriaalia, kierrättäen sen omiin teoksiinsa joko suoraan sellaisenaan tai käyttäen sitä teemallisena tai visuaalisena mallina kokonaan uudelle tulkinnalle. Koosteen teokset on valittu AV-arkin 20-vuotisen historian varrelta. Valikoima ilmentää mainiolla tavalla, kuinka taiteilijoiden kiinnostus on hiljalleen siirtynyt 1980-luvun valtamediasta, televisiosta, myös perinteisempään elokuvamediaan sekä uusiin informaatiokanaviin, kuten Internetiin. Appropriaatio yleistyi kuvataiteessa 1980-luvulla muun muassa sellaisten taiteilijoiden kuten Jeff Koons, Barbara Kruger, Sherrie Levine ja Richard Prince teoksissa, joissa he hyödynsivät aiempien vuosikymmenten kuvataiteilijoiden ja valokuvaajien teoksia sekä mainonnan tutuksi tekemää kuvastoa. Taiteilijoiden tarkastelun todellisena kohteena olivat usein originaalin, luovuuden ja vallan teemat, ennemminkin kuin lainattujen teosten alkuperäiset aiheet ja sisällöt. 1990-luvulta lähtien kuvataiteilijoiden lainausten ja haltuunottojen kohteena on usein ollut liikkuvan kuvan kulttuuri, niin esteettisenä kuin myös sosiaalisena, kulttuurisena ja historiallisena ilmiönä. Näyttelyelokuvan (ransk. cinéma d’exposition) nimen saanut kuvataiteen suuntaus toi elokuvalliset aiheet ja ilmaisumuodot sekä katsomiskonventiot galleria- ja museotilaan sellaisten taiteilijoiden, kuten Douglas Gordonin, Pierre Huyghen, Susan Hillerin, Monica Bonvicinin, Christian Marclayn sekä Stan Douglasin teoksissa. Elokuvista ja televisiosta peräisin olevan ääni- ja kuvalainojen ohella taiteilijat ovat käyttäneet runsaasti myös erilaista, usein anonyymiä, ‘found footage’ -materiaalia. Tähtisadetta ja uskomattomia henkilökuvia Anneli Nygrenin videotaiteen alkuvaiheen teoksissa seikkailevat rinnan rocktähdet ja TV-tähdet sekä koko joukko muita enemmän tai vähemmän todellisia tai fiktiivisiä julkkiksia. 1980-luvun supersuosittujen TV-sarjojen, kuten Dallasin, Dynastian ja Miami Vicen, henkilöhahmot sekä näiden takaa löytyvät näyttelijät kohtaavat Nygrenin herkullisia intertekstuaalisia viittauksia pursuavissa videoissa toisensa sekä usein myös turkulaisen arkitodellisuuden. Kolmekymmentä ja risat katsojalle Nygrenin teokset tarjoavat joukon iloisia ja joskus vaivaannuttaviakin elämyksiä, kun vanhat televisiosta tutut ihastukset ja inhokit pyyhältävät estradille Annelin omaperäisissä saippuaoopperoissa. Teoksessa Rendez-vous with Destiny (1989) Nygrenin itsensä esittämä ja TV-sarjasta Dynastia tutuksi tullut voimanainen ’Alexis’ (näyttelijä Joan Collins) suunnittelee valtiovierailuaan Moldaviaan. Turkulaisten onneksi Alexis aikoo myös piipahtaa välilaskullaan Turussa, mikäli matkan tiukka aikataulu sekä maailmantähden tuiki tarpeelliset turvallisuusjärjestelyt vain sen sallivat. Cecilia Stenbomin teosten teemana on usein median ohjaama maailma. Kuvitteellisten mediahahmojen kautta Stenbom eläytyy teossarjassaan Daily Escapes I-III (2005) TV-kerronnan tyypillisiin rakenteisiin sekä tuttuihin henkilökuvamalleihin. Teoksen osat The Interpreter, The Comeback ja The Wrongly Accused ovat absurdeja parodioita television vakiintuneista ohjelmatyypeistä, kuten tunnetun mediahahmon kotireportaasi, paluutaan tekevän muusikon selviytymistarina sekä murhauutisen taakse kurkistava tositarina yksilön taistelusta vääriä syytöksiä vastaan. Stenbomin TV-tarinat alleviivaavat ihmisten moninaisia eskapistisia tarpeita, joita länsimaisen populaarikulttuurin usein ylivoimaisilta tuntuvat ihanteet tuottavat. Katsoja voi tuntea mielihyvää ja iloa, kun murhasta syytetty nuori nainen onnistuu puhdistamaan maineensa, samoin kun suosittu popartisti tekee paluun musiikkiestradeille useiden vaikeiden vuosien jälkeen. Toisaalta, yli kuuttakymmentä kieltä puhuva tulkki täydellisessä designkodissaan tuskin tarjoaa yhtä helppoa samaistumiskohdetta tavalliselle TV-katsojalle, joka lähinnä tuntee musertavaa alemmuuden tunnetta huipputulkin arkipäivää kartoittavaa haastattelua seuratessaan. Mediatartuntaa Television uutis- ja ajankohtaisohjelmien välittämä kuva maailmanpoliittisesta tilanteesta on innoittanut taiteilijoita toistuvasti tarkastelemaan sekä uutisten välittämiä aiheita ja teemoja, mutta myös sitä retoriikkaa, jota ohjelmat viljelevät. Liisa Karvosen ja Ulla Väätäisen videoteos Land’s End (1991) esittää kannanoton 1990-luvun alussa käytyyn Persianlahden sotaan. Karvosen ja Väätäisen visuaalinen kollaasi kommentoi median käyttämää kieltä, tarttuen varsin konkreettisesti kieliteematiikaan punaviiniä siemailevan kieltenlajittelija naisen hahmossa. Television välittämät sotakuvat ja äänet luovat oudon audiovisuaalisen taustafondin rituaalinomaiselle ja mekaaniselle siankielten arkistointiprosessille. Teos on toinen osa Karvosen ja Väätäisen Lajittelutrilogiaa, johon kuuluvat myös teokset Sunnuntai (1990) ja Seitsemäs enkeli (1994). Todellisuuden ja fiktion rajat hämärtyvät Petra Lindholmin videossa Wear the Bazooka (2002), joka on taiteilijan tulkinta kokemuksestaan television välittämästä sodasta. Videossa epätarkan maisemakuvan sekä musiikin avulla luodaan uhkaavaa tunnelmaa, joka nostaa mieleen television uutis- ja ajankohtaisohjelmien esittämät sotakuvastot. Hento naisääni julistaa laulaen sodan hurmosta: ”Hit me, knock me out” / says the girl of rock / Our snipers in the mountains found survivors null / Show mercy to none / -- War, heat is on”. Kamera haravoi hitaasti ja hieman nykien etäältä autiota maisemaa ja vaikuttaa siltä, kuin jossain kauempana käytäisiin parhaillaan taistelua. Teoksessa on odottava tunnelma; räjähdyksen ja tuhon mahdollisuus leijailee alati muutoin rauhallisen maiseman yllä. Uhkaava ja odottava tunnelma päättyy ja tilanne laukeaa yllättävällä tavalla, kun kaupungin yötaivasta valaisee suuri ilotulitus! Adel Abidinin videoteos Jihad (2006) parodioi Internetin ja uutisohjelmien tutuksi tekemiä terroristivideoita, jotka Irakin sota sekä maailmanlaajuinen terroristijahti ovat nostaneet osaksi arkipäiväistä uutisvirtaa. Abidinin ’videoviestillä’ palestiinalaishuivilla kasvonsa kätkenyt ja valkoiseen muslimikaapuun pukeutunut mies lukee aluksi paperilta lainauksen Koraanista, jonka jälkeen hän yllättäen tarttuu kitaraan, alkaen laulaa Woody Guthrien 1940-luvulla sanoittamaa laulua ”This Land is My Land”. Yhdysvaltain tähtilippu selkänsä takana mies laulaa rakkaudenosoitusta maalle, joka on julistanut sodan terroristeja ja ‘pahan akselia’ vastaan. Kontrastinen videoteos saa katsojan pohtimaan sodan vaikutuksia laajemminkin pelkän lännen ja arabimaailman vastakkainasettelun sijaan; kun mies laulaa maan kuuluvan niin sinulle kuin minulle, ei voi olla pohtimatta, kuinka maailmanpoliittinen tilanne mahtaa vaikuttaa yhdysvaltalaisten muslimien jokapäiväiseen elämään. Elokuvaa kierrättämässä Juha van Ingenin teos (Dis) Integrator (1992) kierrättää ja uudelleenkopioi kerta toisensa jälkeen VHS-tallennetta 1950-luvun tieteiselokuvasta Kärpänen (ohj. Kurt Neumann, The Fly, 1958). Melko lyhyessä kuvalainassa elokuvan pääosaa esittävä tiedemies kuvailee kehittämäänsä materiaa siirtävää teleporttilaitetta verraten sen toimintaa television kuvanvälitykseen kotikatsomoihin. Miehen keskustelukumppanina oleva nainen toteaa kuitenkin vakavana, että kyse on varsin erilaisesta asiasta. Van Ingenin kahden videonauhurin avulla toteuttamassa kierrätysprojektissa videokuvan värit alkavat ensiksi huojua, kuvan muuttuessa pikku hiljaa mustavalkoiseksi. Kuvalaina sekä lyhyt keskustelun pätkä toistuvat luuppina loputtomiin, kunnes kuva ja ääni katoavat kohinaan ja lumisaderuutuun, kadoten lopulta kokonaan. Van Ingenin teosta voikin hyvin tarkastella tutkielmana audiovisuaalisen tallenteen materiaalisista ominaisuuksista sekä siitä, kuinka videosignaalin kierrätys ja toisto vaikuttaa materiaalin olemukseen. Elokuvaohjaaja Mika Taanilan varhaisen videoteoksen Paul Newman (1995) aiheena on teoksen nimen mukaisesti Hollywoodin tähtinäyttelijä Paul Newman. Takaa-ajoteemaa sekä toistoa hyödyntävä videoteos kierrättää lyhyttä kuvalainausta Newmanin tähdittämästä elokuvasta. Teos alkaa äänilevyn ratisevalla äänellä, kun musiikki alkaa vouvaten soida, sekä suurilla punaisilla kirjaimilla, jotka muodostavat näyttelijätähden nimen mustavalkoisen kuvan päälle. Lainatussa elokuvapätkässä mieskaksikko ajaa takaa nuorta naista, joka pakenee miehiä kaahaten hurjasti urheiluautollaan. Lopulta nainen tekee ajovirheen ja auto syöksyy ulos tieltä ja alas jyrkkää rinnettä. Auton syöksyminen ulos tieltä ja alas rinteeseen kerrataan moneen kertaan kohtauksen kuvamateriaalia toistamalla; auto ei ikään kuin koskaan tunnu saavuttavan jyrkänteen pohjaa. Samaan aikaan kuvalainan taustalla soi haikea rakkauslaulu Without You, jonka sanoissa kaivataan menetettyä rakkautta. Punainen teksti ’Paul Newman’ palaa jälleen teoksen lopussa kuvan päälle – eikä katsojalle ei jää epäilystäkään siitä, kuka oli juuri nähdyn elokuvapätkän tähti. Teoskoosteelle nimensä antanut Denise Zieglerin videoteos As Seen On Television (1999) haastaa katsojan käyttämään mielikuvitustaan kuvan puuttuessa. Kuvailuun ja kuvittelukykyyn perustuva teos painottaa katsojan synesteettistä kokemusta audiovisuaalisen esityksen kohtaamisessa. Mustaa kuvaruutua katsellessa katsojan täytyy terästää kuuloaistiaan ja keskittyä kuuntelemaan tarkoin teoksen ääniraitaa sekä seurata kuvaruudun alareunassa juoksevaa tekstitystä. Melko nopeasti katsoja kuitenkin huomaa, että tekstitys ei vastaa teoksen ääniraidan sisältöä. Sen sijaan tekstitys kuvailee jotain näkymää, mahdollisesti sitä kuvaa, joka katsojalta on piilotettu. Tekstityksen avulla katsojan on mahdollista luoda mielikuva siitä, miltä ääniraidalla keskustelevat henkilöt näyttävät ja minkälaisessa tilassa he ovat. Teoksen keston aikana katsojan silmien edessä välähtää kolmasti lyhyitä kuvapätkiä, jotka saattavat vahvistaa katsojan kuvitelmia tai todistaa ne täysin virheellisiksi. Koska välähdykset ovat niin lyhyitä, ne voivat kuitenkin jäädä täysin huomaamatta. Valmiiksipureskellun audiovisuaalisen esityksen sijaan, katsoja kohtaa Zieglerin teoksessa kuvailuarvoituksen, joka kunkin katsojan tulee henkilökohtaisesti täydentää. Kari Yli-Annalan teos 75’ Mainstream Catastrophe (2003) sämplää kuva- ja äänimateriaalia 1970-luvun katastrofielokuvasta Airport 1975. Alkuperäinen elokuva on kuvaus korkealla ilmassa tapahtuvasta lento-onnettomuudesta, jonka seurauksena lentokoneen matkustajat joutuvat oman onnensa nojaan ilman lentotaitoista kapteenia. Yli-Annalan teos puolestaan keskittyy kuvailemaan onnettomuuden aiheuttamia tunnetiloja, ahdistusta ja kauhua, jota lentomatkustajat tilanteessa kokevat. Yli-Annalalle alkuperäisen elokuvan esittämä ilmailuonnettomuus toimii vertauskuvana ihmisten välisten suhteiden kriisiytymiselle yhteisössä. Teoksen hidastettu, unenomainen kuvavirta esittää asiantilojen muutoksen normaalista painajaismaiseen. Tätä siirtymää ilmentävät lentomatkustajien kasvot, jotka vaihtuvat hymyilevistä vakavampiin, lopulta kauhua ja pelkoa ilmaiseviin. Outo, atmosfäärinen huminan, nakutusten ja erilaisten hälyäänien muodostama äänimaailma kuvien rinnalla alleviivaa onnettomuuteen joutuneiden ihmisten ahdistusta, pelkoa ja epätoivoa. Elena Näsäsen elokuvallinen videoteos Night (2007) on kuin pieni jännityselokuva, joka sekoittaa toden ja tarun unenomaiseksi näkymäksi. Teoksessa nuori nainen astuu ulos talosta yön pimeyteen, sukeltaen taloa ympäröivän metsän varjoihin. Nainen kulkee metsässä pientä polkua seuraten ja puiden oksia tieltään raivaten. Teoksen ääniraidalla liikenteen etäinen kohina sekoittuu tuulessa kahisevien lehtien ääneen sekä naisen jalan alla ratisevien oksien rusahduksiin. Kuljettuaan metsässä jonkin aikaa nainen saapuu tien varteen, missä ajavan auton valot paljastavat naisen piilopaikan särkien hetkessä metsän tumman pimeyden luoman unenomaisen tunnelman. Teos ei ole kerronnallinen sanan varsinaisessa merkityksessä, vaikkakin sitä sävyttää selkeästi narratiivinen atmosfääri, jota ilmentää tietty jännittynyt ja odottava tunnelma. Näsäsen tarkastelun kohteena tuntuukin olevan ennen kaikkea tietyn elokuvallisen kertomustyypin – jännityselokuvan – tarkastelu sekä pyrkimys luoda audiovisuaalinen esitys jostakin oudosta ja tunnistamattomasta, epätodellisen ja unen maailmaan kuuluvasta. Tekstit: Kati Kivinen, AV-arkin taiteellinen johtaja (2009–2010), kuraattori ja liikkuvan kuvan tutkija Sivuston kaikki materiaali on suojattu tekijänoikeuslain nojalla. Materiaali on tarkoitettu ainoastaan yksityiseen käyttöön ja sen kopioiminen kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.